Mitä pojalle kuuluu?

Blogi on taas jäänyt pienemmälle huomiolle elämän muiden kiireiden vuoksi. Mutta mitä M:lle sitten kuuluu?

Pojasta, kahden viikon päästä 1,5 vuotiaasta, on kuoriutunut aivan mahtava, huumorintajuinen, nauravainen ja hurmaava pieni veitikka. 

Tarhassa on arki lähtenyt rullamaan oikein mukavasti. Enää vain harvoin tulee pikku itkut kun poika jätetään tarhaan, joka sekään ei kuulemma kestä muutamaa minuuttia pidempään. Tarhassa poika on sulautunut hyvin isompien lasten sekaan ja alkanut ottaa kontaktia myös tähän toiseen saman ikäiseen lapseen. M nukkuu kivasti ja syö hyvin, tykkää leikkiä ulkona.

Pottajutut sujuvat entiseen malliin kotona, tarhassa taas eivät ole onnistuneet saamaan potalle yksiäkään kakkoja. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa...

Pahin Oma Tahto -vaihe tuntuu menneen ohi. Tai sitten olemme siihen jo vain niin tottuneita. Oman tahdon kehittyminen alkoi näkyä oikein vahvasti vuoden vaihteen jälkeen, ja alkuun se olikin aikamoista. Kaikesta mitä kiellettiin, tai pyydettiin lopettamaan tai otettiin pois pojan ulottuvilta, M harmistui ja suuttui kauheasti. Leppyi tosin aina lähes samantien.

Nyt suuttumusta aiheuttaa lähinnä ne hetket kun pyydetään lopettamaan leikkiminen (koska pitää mennä toiseen kerrokseen / lähteä ulos / mennä syömään / mennä potalle / ihan mitä vaan). Poika raivostuu, heittää kädessä olleet lelut ympäriinsä ja juoksee pois. Sitten yleensä tulee hetken päästä leppyneenä takaisin :D

Oma tahto on näkynyt myös vahvasti ruokailussa. Poika syö itse. Ihan itse. Kotona antaa syöttää toisella lusikalla (kun hän itse syö toisella) joskus, yleensä ei. Tarhassakaan ei kuulemma anna syöttää. M syö niin lusikalla, haarukalla kuin käsilläkin, mikä tuntuu missäkin vaiheessa parhaimmalta ratkaisulta.

Puhetta tulee ihan älyttömästi, vaikkakaan emme saa siitä juurikaan selvää. Välillä voi kyllä kuulla ihan tunnistettaviakin sanoja, kuten iskä, mamma, kissa, ota, joo, lisää, kakka. Ymmärrys on puolestaan todella korkealla tasolla. Tuntuu että poika ymmärtää lähes kaiken mitä hänelle sanoo tai mitä hän kuulee.

Sanoittaminen on ollut meillä in, ja se tuntuu rauhoittavan poikaa kun hänelle kertoo ja puhuu asioista. Yritämme aina muistaa kertoa pojalle etukäteen mitä tulee tapahtumaan (huomenna on tarhapäivä, tänään isi on koko päivän töissä, äiti tulee hakemaan tarhasta, ruokailun jälkeen lähdetään ulkoilemaan jne).

M on tarhan myötä innostunut musiikista. Musiikin tahtiin poika alkaa "tanssia", keinua sivulta toiselle ja pomppia ylös alas. Hän on myös oppinut tarhasta taputtamaan musiikin tahtiin, vuorotellen reisiä ja käsiä yhteen. Frööbelin palikat on pop ;)

Liikkumisen eri muotoja myös harjoitetaan kovasti. Meillä juostaan, pyöritään ympyrää, liikutaan takaperin, juostaan sivuaskelilla ja harjoitellaan varpaillaan kävelyä. Kiipeilyvimma ei myöskään ole laantunut, vaan poika haluaisi kiivetä kaiken ja kaikkien päälle. Huimalassa käytiin viime viikonloppuna ja siellä M esitteli taitojaan toinen toistaan vaikeammissa esteissä (mm. kiipesi köysistä tehtyä ylämäkeä hyvin ketterästi ja laski itse liukumäkeä alas).

Minkäslaisia taaperoita siellä ruudun toisella puolella on? :)