Maanantaina alkoi meidän pienen miehen päiväkotiura. Oltiin vähän helpoitettu aloitusta, kaksi ensimmäistä päivää isimies olisi M:n mukana päiväkodilla. Nämä ensimmäiset päivät mentiin myös vähän myöhemmin tarhaan, yhdeksän aikoihin, jotta M sai nukkua edes vähän lähemmäksi normaalia (nukkuu tavallisesti 8.30-9 saakka),
Nuo päivät sujuivat oikein mukavasti, M viihtyi paikkoja ja uusia leluja tutkiskellen ja muita lapsia ihmetellen. Tuttu ja turvallinen isi oli kuitenkin aina katseen päässä. Olivat ulkoilleet pitkään, jonka jälkeen ruoka oli maistunut paremmin kuin hyvin. Isimies totesikin että M syö huomattavasti isompia annoksia kotona kuin mitä tarhassa annetaan. Toki nyt on muutama viikko mennyt (hampaiden takia?) huonolla ruokahalulla.
Unille oli isimies nukuttanut ja sen jälkeen lähtenyt käymään kotosalla. Poika oli molempina päivinä herännyt kuulemma pirteänä eikä ollut moksiskaan ettei isiä näkynyt. Isimiehen saapuessa takaisin päiväkodille oli iloinen poika löytynyt leikkien keskeltä.
Molempina ensimmäisinä päivinä M oli aika väsynyt iltaisella ja menikin aiemmin nukkumaan kuin yleensä. Ymmärrettävää, olihan puuhaa ollut vaikka minkälaista ja päiväunetkin nukuttu vieraassa paikassa.
Ensimmäisenä oikeana tarhapäivänä isimies herätti pojan jo vähän ennen seitsemää ja syötti ison aamupalan siltä varalta ettei päiväkodissa ruoka maistuisikaan. Tarhaan he menivät jo reilusti ennen kahdeksaa että isimieskin ehtisi töihin. Itse lähden aamuisin töihin jo 6.15 bussilla, joten suurimmaksi osaksi (isimiehen yövuoroja lukuunottamatta) isi vie pojan tarhaan ja äiti hakee. Poika oli lähtenyt kävelemään isin perään heippojen jälkeen, ei vielä itkien kuitenkaan, ja se oli viimeinen asia minkä isimies näki.
Soitin päiväkotiin puoliltapäivin ja kyselin miten oli mennyt. Puhelu oli pikainen, oli ilmeisesti vähän kiire. Kuulemma hieman oli itkuisa ollut aamupäivällä ja pihalle oli meinannut nukahtaa (!), joten olivat menneet hiukan aiemmin pojan kanssa sisään syömään, mutta ruoka ei ollut maistunut. Pientä unikäninää oli ollut ja juuri olivat menneet nukuttamaan poikaa. Eli kaikki ihan ok, ei huolta. Toki kyyneleet nousivat tämän herkkisäidin silmään puhelun jälkeen, mun pieni hymypoika.
Lähdin jo kahdelta töistä, jotta olisin kolmelta hakemassa poikaa. Jännitti, enhän ollut vielä kertaakaan edes käynyt päiväkodissa. Olimme siis käyneet tutustumassa päikkyyn joulukuussa, mutta silloin olivat olleet vielä väistötilassa, emmekä olleet tuolloin nähneet muita kuin päiväkodin johtajan.
Kun pääsin sisään, löysin M:n istumassa syöttötuolista pöydän äärestä, vieressään eräs hoitaja ja pieni, ehkä 3-4 vuotias tyttö. M oli aika apaattisen näköinen, hiljainen eikä aktiivinen ollenkaan. Kun moikkasin poikaa, vilkaisi hän minuun ja käänsi päänsä pois eikä enää katsonut uudestaan. Olin osannut varautua tähän, näin minulle oltiin monesta eri suusta kerrottu, että usein lapset protestoivat vanhemmilleen. Ovat vihaisia kun heidät on jätetty yksin koko päiväksi ja siten ignooraavat (tai itkevät tai tekevät muuta odottamatonta...).
No juttelin siinä sitten hoitajan ja pk-johtajan kanssa M:n vieressä ja silittelin pojan selkää. Sain kuulla vähän tarkemmin päivän kulusta: unien jälkeen oli väläyttänyt ensimmäiset (ja viimeiset) hymyt, oli nukkunut hyvin ja herännyt pirteänä. Kun kysyin olivatko käyttäneet potalla, oli vastaus että ei, kun ei poika täällä vielä osaa pyytää potalle. Kysyin että ei varmaan sitten ollut kakkinutkaan, niin vastaus oli että oli kyllä kakkinut vaippaan. Vähän suututti siinä vaiheessa, tarkoitushan oli, että he veisivät poikaa säännöllisesti potalle (eikai M nyt vielä osaa pyytää, kun kotonakin pyynnön olemme oppineet vasta huomaamaan elkeistä) jotta voisi kakkia kun on mahdollisuus. Huoh.
Keskustelun aikana poika otti ensimmäistä kertaa kontaktia minuun, tarjosi muutamaa palikkaa. Kun sitten kysyin lähdettäisiinkö kotiin, tuli poikaan eloa. Hän otti heti katsekontaktin, nyökytti ja alkoi vilkuttaa vieressään istuvalle hoitajalle ja tytölle. Kun sitten sain pojan syliin ja annoin pusun, sain pienen hymynkin <3
Pukeminen oli yhtä kaaosta, heti kun laskin pojan hetkeksikin maahan, alkoi kauhea huuto. Ethän äiti hylkää enää. Pukiessani pojan silmät lupsuivat ja hän nyyhkytti surkeasti. Vasta päästyämme raikkaaseen ulkoilmaan loppui itku. Täytyy myöntää että äidillä oli hieman hankaluuksia pitää sisällä omia kyyneleitä.
Vaikka kaikki oli mennyt suhteessa hyvin näin ensimmäiseksi päiväksi, oli silti raskasta kuulla että poika oli hymyillyt vain kerran ja oli ollut itkuisa. Onhan se oma pieni lapseni, jonka kanssa vasta juuri vietimme kaikki päivät kahdestaan leikkien ja nauraen.
Kotiin päästyämme menimme heti potalle ja pääsin toteamaan että pojallahan on vatsa löysällä. Joten tarhatätien hyväksi pitää sanoa että oli varmaan tullut päivälläkin aika nopeasti ettei heillä ollut edes ollut todennäköisesti pitkää aikaa reagoida. Pitääkin muistaa sanoa tarhassa että vaikka tekisi vaippaan niin päästäisivät pojan vielä potalle sen jälkeen niin voisi jatkaa tutummassa paikassa jos on vielä sellainen olo... (En siis muista koska olisi viimeksi vaippoihin tehnyt kakit)
No, pottailun jälkeen laitoin pojalle ruokaa ja ensi kertaa aikoihin söi hän todella hyvällä ruokahalulla. Taisi olla vähän nälkä. Sitten rauhoituimme ja leikimme sylikkäin pitkän aikaa, kunnes menimme vielä ulkoilemaan (viemään koiraa ja tekemään lumitöitä) hetkeksi.
Kun pääsimme ulkoota sisään, oli poika yhtäkkiä ihan poikki. Itki lohduttomasti ja vain sylissä rauhoittui. Istuskelimme sitten sylikkäin pikkukakkosta katsellen, kunnes huomasin että pojan otsa kuumottaa ja silmät lupsuvat. Mittasin kuumeen, mutta vielä se oli normaalin rajoissa. Yritin pitää poikaa hereillä mutta jo puoli kuudelta alkoi se mennä aikamoiseksi työksi, poika oli ihan rättiväsynyt.
Menimme pesulle, pisulle (ja taas tuli kakit, vatsa ihan löysällä) ja kävimme pikasuihkussa (Virhe! En tajunnut silloin että kuume oli oikeasti rajussa nousussa). Suihkussa poika nuokkui ja meinasi nukahtaa lämpimän veden alle. Sitten pikaisesti yökkärit päälle ja iltasadulle. Luimme, tai poika torkkui, sen aikaa että kuumemittari ehti mitata lämmön (oli jo reilu 38 astetta). Siirsin pojan sänkyyn ja hän sammui samantien.
Aamulla M heräsi neljän aikaan ihan tulikuumana. Otimme hänet viereen, mittasin kuumeen, 40.1 astetta, juotimme vettä ja annoimme kuumelääkkeen. Opiskelupäivästä tulisi siis sairaspäivä.
M nukkui pitkään ja aamulla kuume oli lääkkeen ansiosta selkeästi laskenut hieman, vaikkakin oli vielä ihan kuuma ja voimaton. Onneksi vesi maistui ja vähän aamupalakin. M vietti päivän lähinnä sylissäni tai nukkuen sohvalla. Kerran laitoin pinnasänkyyn unille, mutta heräsi pian kun ollut vieressä rauhoittelemassa. Koko päivän kuume sahasi 38 ja 40 asteen välillä.
Päivä kului kirjoja lueskellen, torkkuen ja muumeja katsellen. Iltapäivällä saimme seuraa mummusta ja pääsin viemään koiraa ja suihkuun sillä aikaa kun poika torkkui mummun sylissä. Annoin yötä vasten pojalle lääkkeen ja hän nukkui onneksi rauhaisasti, muutamaan alkuillan herätystä lukuunottamatta.
Olisipa tauti tälläsaraa ohi! Tänään isimies on toivottavasti-ei-niin-kuumeisen pojan kanssa kotona. Ensi viikolla jatkuu päiväkoti vasta tiistaina, joten nyt on hyvä aika parantua kuumetaudista.
Pitänee vielä kirjoitella uudestaan päivänkodin aloituksesta kun saamme sen kunnolla käyntiin. Nyt on vasta ensimmäinen kokonainen päivä takana, johon varmasti myös vaikutti alkava kuumetauti.
Mielenkiinnolla kuulisin miten muiden suunnilleen samanikäisten päiväkotitaival on alkanut?
