Raskausviikko 16+0

Tänään alkoi 17. raskausviikko. Raskaussovellukseni mukaan vauva on nyt avokadon kokoinen, painaa 135g ja on noin 15cm pitkä. Yllättävän lujia liikkeitä tunnen päivittäin, ei tosiaan mitään kuplimista. M:n raskaudessa tunsin muistaakseni vasta reilusti yli puolivälissä vastaavia potkuja. Liitoskipuja on alkanut esiintyä (alaselkä, nivuset), mutta eivät ole vielä mitenkään kestämättömiä. Ilmeisesti kroppa vain on tottumassa raskauteen nopeammin.

Mahakin on kasvanut paljon ja turvotus sen sijaan vähentynyt. Sen puolesta siis maha näyttänee pysyneen samankokoisena, mutta itse huomaan että se on kovettunut ja muoto muuttunut. Tässä aamumahakuva eiliseltä:

Tässä vertailun vuoksi M:n raskaudesta kuva rv16+0:

Vieläkään en ole saanut otettua kuin yhden "oikean" vatsakuvan, mutta en jaksa ottaa stressiä siitä. Ehkä saan otettua vaikka neljä koko raskauden aikana, sekin olisi ihan hyvä jo. On muuten aika hauskaa millaisia tekosyitä sitä itselleen keksii kun ei jaksa mennä ottamaan kuvaa viikon vaihtuessa... Milloin sitä on liian pimeää (oikeasti kyllä on!), milloin väsyttää ja milloin on liian kiire. Heh.

Viikonlopun vietimme neljän seinän sisällä. Esikoinen alkoi tuntua lämpöiseltä lauantaina päiväunien jälkeen ja illalla kuumelukemat lähentelivätkin jo 40 astetta. Sunnuntaina kuume oli tipotiessään, mutta lepäilimme silti kotona. Vinkiksi itselle, jos kaksivee on jo kuumeeton, ei kannata antaa hänen nukkua kolmen tunnin päikkäreitä... Yöllä sitten valvoimme kaikki kun uni ei riittänytkään. 

Täytyy kyllä koputtaa puuta, on nimittäin aivan uskomatonta että M on sairastanut niin vähän. Ennen tätä kertaa, hän sairasti viimeksi tasan vuosi sitten helmikuun alussa, kun aloitti tarhan. Silloinkin nosti kovan kuumeen ilman muita oireita, joka meni ohi 1,5 päivässä. Ei yhtään vatsatautia, korvatulehdusta tai räkätautia. Toki ensimmäisenä elinvuotenaan hän oli kerran tai kaksi kuumeessa ja muutaman kerran pidemmässä nuhassa. Ikäänkuin tarhan aloitus olisi vain vahvistanut vastustuskykyä. 

No, turha kai iloita liiaksi. Olen kuullut liiankin monta tarinaa siitä miten taudit jylläävät monilapsisessa perheessa. Nautitaan kuitenkin nyt vielä tästä terveenäpysymisestä kun voidaan.

Lähden taas työmatkalle torstaina. Ihan kiva, mutta jotenkin on vielä palautuminen viime reissusta kesken ja olisin vain kaivannut kotona oleilua. Positiivista on kuitenkin että saan nukkua pari yötä hiljaisuudessa, hotellin rauhassa.

Mukavaa tammikuun viimeistä päivää kaikille! 

Potkuja lomalla!

Olemme viettäneet viimeiset kahdeksan päivää ulkomailla. Ei kaukana, mutta ulkomailla kuitenkin. Tänään on viimeinen päivä edessä ja matka kohti kotia voi kohta alkaa. M on käynyt kerran aiemmin ulkomailla, kun oltiin Ruotsissa risteilyllä, mutta tällä kertaa lähdettiin reissuun ihan lentokoneella. 

Lentomatka sujui todella hyvin, vaikka koneeseen meneminen oli hieman haastavampaa. Meillä sattui olemaan potkurikone, jonne mentiin bussilla. Ja kun odottelimme koneen ulkopuolella sisäänpääsyä, lähti takaatamme toinen potkurikone hyvinkin äänekkäästi liikkeelle. Poikaa alkoi pelottaa ja sisään koneeseen nousimmekin pienen itkun ja "ei haluu lentokoneeseen, ei haluu, ei haluu" -kanssa. Onneksi pelko unohtui kuitenkin koneen sisätiloissa ja matka meni hyvin.

Olemme käyneet katsomassa muutamaa koripallopeliä, kylpeneet, käyneet keilaamassa ja shoppailemassa sekä löytäneet paikallisen miniatyyri "hoplopin". Olemme saaneet levätä, nukkua ja syödä hyvin. Kaikin puolin onnistunut reissu.

Ja kaiken lisäksi olen aika hyvin unohtanut koko raskauden. En tietenkään täysin, mutta pahoinvointi on väistynyt kokonaan ja väsymyskin on helpottanut. Väsymykseen on toki varmasti auttanut se, että on saanut ottaa päiväunia ja nukkua aamuisin pidempään. Ja ihme kyllä, kipujakaan ei ole ollut vaikka olemme olleet liikkeellä ihan kohtuullisen paljon. Eli kop kop, toivotaan että kivut siirtyvät loppuraskauteen, minne ne kuuluvatkin.

Toissapäivänä vaihtuikin raskausviikot, eli alkoi 16. raskausviikko. Tuntuu että viikot vain vilahtavat silmissä... Turvotus on helpottanut, joten tuntuu että vatsakin on vähän pienentynyt. Lähinnä on sellainen  olo, että olen hyvin keskivartalolihava. Sitä oikein odottaa että vatsa kasvaisi tästä ja olisi selkeämmin raskausvatsa...

Mutta itseasiassa se asia mistä tulin kirjoittamaan, oli että olen alkanut tuntemaan potkuja! <3 Ensimmäisen kerran tunsin pienen pienen kuplivan liikkeen rv14+1. Sen jälkeen olen satunnaisesti tuntenut vastaavia liikkeitä. Kun olimme tiistaina syömässä, tunsin taas hennon potkun. Mies oli ihan vieressä ja laittoi käden vatsalle, ja tunsi myös liikkeen! <3 Ihan mahtava fiilis. Pikkutyyppi selkeästi tykkää ruokailuhetkistä...

Kantaa vai ei, ja millä sitten kantaa?

Jo M:n aikaan pohdin kantamiskysymystä. Minulle oli selkeää, että haluan kantaa lasta. Olin vain epävarma siitä, miten ja millä kantaisin. Meillä kantamisen tarve on itsestäänselvyys, sillä teemme paljon metsälenkkejä koirien kanssa. Ja sen lisäksi tykkään muutenkin että käteni ovat vapaat vaunujen työntämisestä viedessäni koiria ulos. Koirien ulkoiluttamisen lisäksi meillä ulkoillaan myös leikkipuistossa ja nykyään teemme aktiivisen kaksivuotiaan kanssa myös kävelyjä lähialueella.

Päätimme hankkia M:lle raskausaikana sekä kantoliinan että kantorepun. Kantoliinassa päädyimme perinteiseen trikooliinaan (tricot slen): Jos totta puhutaan, niin en itseasiassa perehtynyt koko liina-asiaan ollenkaan. Kantorepun valitsimme huolellisemmin ja päädyimme ergonomiseen Manducaan. Minulle oli selkeää, että ikinä en hankkisi rintareppua (jossa jalat roikkuvat suoraan alaspäin), vaan ergonomisen kantorepun, jossa lapsen jalat ovat sammakkoasennossa. Tämä oli lähes ainoa kriteerini, joten luin kirjoituksia ja artikkeleita sen verran, että päädyin hankkimaan sellaisen kantorepun, mitä kehuttiin eniten. 

Käytännön kokemus oli se, että kantoliina jäi kaapin perälle ja käytimme vain reppua. Kannettua tuli hyvin paljon. Kokeilin liinaa kerran kaverin avustuksella, mutta siinä vaiheessa olin jo kantanut repussa niin pitkään (pari kuukautta), että sitominen tuntui hankalalta ja kangas liian ahdistavalta. Kannoimme poikaa siis manducassa ja olimme erittäin tyytyväisiä. Kannamme häntä itseasiassa yhä kantorepussa, vaikkakaan itse en ole nyt viikkoihin kantanut ollenkaan. Tarkoituksena on kyllä kantaa siihen asti kun se tuntuu hyvältä. Toki mies kantaa aina jos olemme yhdessä ulkona, minkä lisäksi nykyään poika lähes aina kävelee itse.

Kesällä 2015

Olen pyöritellyt kantamisasiaa paljonkin raskauduttuani. Vaikka olen kantanut tyytyväisenä repussa, oli minulla ajatus siitä, että kantoliinan kanssa (pieni)vauva olisi lähempänä ja tukevammin tuettuna. Toisen lapsen kanssa tarve kantaa on luullakseni myös isompi, esimerkiksi kauppakeskuksissa tai ruokakaupoissa, kun pitää vahtia esikoista samaan aikaan. Myös kotitöiden tekeminen on helpompaa kun on molemmat kädet vapaana.

Halusin siis kokeilla muutakin kantovälinettä kuin reppua. Ajatukset lähtivät liikkeelle neliöliinasta. Aloin lukemaan artikkeleita, blogeja, foorumeita ja kaikkia mahdollisia lähteitä, missä kerrottiin neliöliinasta ja muista kantovälineistä. Neliöliina on ikäänkuin kantoreppu, mutta se on pehmeämpi ja mukautuvampi, eikä siinä ole muovisia osia. Pikkuhiljaa juttuja lukiessani aloin kuitenkin vakuuttumaan siitä, että hankin neliöliinan sijasta kantoliinan. Ei trikoisen, vaan kudotun.

Lueskelin varsinkin Kantoliinayhdistyksen sivuja, facebookin "Kantoliinat ja kantoreput -kysy ja keskustele" -ryhmää ja selailin Kantovälinekirppis-palstaa. Katsoin myös youtubesta videoita erilaisista sidonnoista vauvoille ja luin Kantoliinayhdistyksen sidonta ohjeita. Pikkuhiljaa minulle alkoi selkiytyä mitä haluaisin: vastasyntyneelle kesävauvalle puuvilla-silkki-sekoitteisen vaalean kantoliinan. Jotta kangas olisi hengittävä ja viileä, miellyttävä myös paljaalle iholle eikä liian paksu.

Kuva hieman vääristää väriä, mutta väri on luonnonvalkoinen.

Ja löysinkin sellaisen kirppisryhmästä! Muistaakseni 35% silkkiä ja 65% puuvillaa. Ihanan pehmeä ja viileä kesällä ja erityisen hyvä vastasyntyneen vauvan kanssa. Väri on ihana kuviollinen luonnonvalkea, mikä sopii minkä tahansa kanssa.

Tarkoituksena on hankkia vielä toinenkin liina. Sellainen, joka sopisi väreiltään koiralenkeille ja kurasäähän, ettei likaantuisi niin herkästi. En pidä sen hankinnan kanssa mitään kiirettä, selailen valikoimaa ja ostan vain jos vastaan tulee juuri sopiva. Ajatuksena on että se olisi ehkä puuvilla-hamppu tai puuvilla-pellava yhdistelmä.

Näin etukäteen ajatuksena on, että kannan pikkuvauvaa liinassa, ja sitten vähän vanhempana siirryn manducaan. Voi olla, että ajatukset muuttuvat vielä, ja innostun kantamaan taaperoakin liinassa tai totean ettei liinailu sovikaan minulle (mitä en kyllä usko). Aika näyttää, mutta nyt olen hyvin innoissani kantamaan vauvaa.

Mikäli kantaminen kiinnostaa, suosittelen tutustumaan Kantovälineyhdistyksen sivuihin ja noihin facebookin ryhmiin. Sieltä saa hyviä sidonta- ja materiaalivinkkejä. Tärkeintähän on, että vauva viihtyy ja on ergonomisessa asennossa kannettaessa, sekä että äiti viihtyy ja voi kantaa ergonomisesti.


Minua kiinnostaisi kuulla, miten te muut kannatte, vai kannatteko ollenkaan? Minkä ikäisiä ja millä välineillä? (Ja jos kannatte kudotuilla kantoliinoilla: minkälaisesta materiaalista olette pitäneet?)

Raskausviikko 14+0. Kipuja jo nyt?

Tänään alkoi 15. raskausviikko ja takana on jo kaksi viikkoa toista kolmannesta. Toiselle kolmannekselle pääsy oli helpotus, koska keskenmenon riski pieneni huomattavasti.

Otin myös ensimmäisen mahakuvan 12+4. Kun vertaa kuvaa M:n raskauden samaan vaiheeseen, huomaa eron hyvin:

Tämä raskaus (7.1.2017):

M:n raskaus (16.4.2014):

Vatsassa on toki paljon turvotusta, mutta koko vastaa noin 19. viikon kuvaa M:n raskaudessa. Nyt maha on kyllä jo pinkeä, että sitä ei tosiaankaan voi vetää sisään. Tosin aamuisin se on silti pienempi kuin iltapäivisin. Toisaalta on ihan hauskaa että maha näkyy jo niin hyvin, ettei ole epäilystä onko se raskausmaha vai ei.

Mutta toisaalta taas... Toisen kolmanneksen alettua alkoivat myös kivut. Eivät kovat, mutta kivut silti. Ensin alkoi satunnaisesti särkeä alaselkää. Tunnistin kivun samantien samaksi, joka viimeksi alkoi vasta loppuraskaudessa. Alaselkäsärkyä tulee välillä, eikä se ole pitkäkestoista. Seuraavaksi tulivat nivusten jomotus rasituksen (reippaamman lenkin, esikoisen nostelun, juoksupyrähdysten) jälkeen. Ja viimeisenä ehkä viitisen kertaa tuntuneet kipeät vatsajomotukset, kuin menkkajomotukset (lieviä supistuskipuja?). Nämä ovat myös tulleet aktiivisemman päivän jälkeen.

Kivut eivät sinällään haittaa, eivät ole mitään mahdottomia ja menevät pois lepäämällä. Pelottaa vain, mitä loppuraskaus tuo tullessaan, jos kivut alkavat jo nyt? Täytyy toivoa, että kivut helpottavat ennen kuin alkavat taas uudestaan.

Tykkään lukea vau.fi:stä mitä kullakin raskausviikolla tapahtuu. Tässä 15. raskausviikon kehitys:

"Sikiön paino: 50 g, Sikiön pituus päästä peppuun (CRL): 8 cm, Koko pituus: 10 cm
Tämän viikon alussa sikiö on 12 viikkoa vanha. Pää on edelleen iso suhteessa vartaloon mutta se pysyy jo pystyssä kaulan ja niskan avulla. Hiuspyörteet sikiön päässä alkavat juuri ja juuri erottua. Keuhkot kehittyvät edelleen, ja sikiö alkaa hengittää pieniä määriä lapsivettä. Tämä on erittäin tärkeää, jotta keuhkot kehittyisivät oikein. Sikiö alkaa tuottaa sylkeä. Se myös nielee lapsivettä, ja imemistaito on parempi. Imemiseen tarvittavat lihakset kasvavat poskissa. Niiden kasvaessa kasvot saavat yhä vauvamaisemmat piirteet pulleine poskineen.
Lapsivesi uusiutuu joka kolmas tunti. Sydän pumppaa 28 litraa verta joka päivä. Se saattaa kuulostaa melkoisen suurelta määrältä, mutta vastasyntyneen lapsen sydän pumppaa kokonaiset 350 litraa vuorokaudessa! Kädet ovat melkein saavuttaneet lopulliset paikkansa, mutta jalat ovat edelleen suhteellisen lyhyet. Liikkeet tulevat pehmeämmiksi ja kontrolloidummiksi. Jotkut tuntevat jo nämä höyhenenkevyet liikkeet, mutta useimmat eivät tule tuntemaan niitä vielä muutamaan viikkoon."

Liikkeiden tuntemista odotan kovasti! Olen ollut tuntevinani jo muutamankin eri kerran jotain, mutta ne ovat olleet varmasti vain suolen liikkeitä. Eivät ihan sellaisia hipaisuja kuin M:n aikaan. Mutta kohta, kohta... 

Muista kuulumisistamme lyhyesti sen verran, että tänään saimme nukkua koko yön putkeen ilman häiriöitä. Luksusta! Kun taas edellisenä yönä esikoiselle ei olisi millään maistunut uni, ja hän valvoikin yhdestä neljään. Yritä siinä sitten muutaman tunnin yöunilla jaksaa tehdä töitä... Torstaina alkaakin meillä viikon mittainen loma! Lähdemme M:n kanssa ensimmäistä kertaa lentokoneella ulkomaille, toki emme kovin kauas, mutta ulkomaille silti.

Ensimmäisen kolmanneksen tuntoja

Ajattelin kirjoitella hieman raskauden ensimmäisestä kolmanneksesta. Plussasin siis marraskuussa ja toiselle kolmannekselle siirryin tammikuun alussa. Pitkät, pimeät kuukaudet. 

Ihan ensimmäisinä viikkoina olin kirjannut olevani viluinen ja väsynyt, välillä olo oli jopa kuumeinen. Vatsan turvotus alkoi jo 5+ viikoilla, jolloin ainakin itsestäni tuntui että vatsa oli valtava ja sitä oli vaikea piilotella. Toki tuolloin vatsan sai vielä vedettyä sisään. Pahoinvointi alkoi rv5+4, jonka takia urheilu jäi vähemmälle. Tuota ennen olin liikkunut 2-4 kertaa viikossa, joten muutos oli iso.

M:n raskausaikana pahoinvointi alkoi rv5+5. Keskenmenneessä pahoinvointi alkoi vasta rv6+4. Kaikissa raskauksissa pahoinvointi on ollut aika saman tasoista, eli kovaa. Jatkuva krapula. Mutta tällä kerralla olen osannut varautua pahoinvointiin paremmin. Söin väkisin kahden tunnin välein, mikä oikeasti auttoi. Sen takia toki paino nousi huimaa vauhtia (ensimmäisen kuukauden aikana noin 5kg), mutta minulle se on oikeastaan yhdentekevää. Mieluummin tulisi vähän ekstraa, lähtee ne pois sitten kuitenkin joskus. Tällä kertaa pahoinvointi alkoi helpottamaan jo 9+ viikolla ja nyt 13+ viikolla se on jo lähes lakannut. M:n raskaudessa olin kirjannut 15+ viikolla että vihdoin pahoinvointi on lähes loppunut.

Ainoa säädyllinen vatsakuva, jonka löysin ensimmäiseltä kolmannekselta.

Mutta väsymys. Oi ja voi väsymystä. Se on jotain infernaalista. Tai on ollut, nyt pahin väsymys vihdoin ja viimein alkaa vähitellen helpottamaan. Olen ollut todella väsynyt. Uupunnut. En muista että olisin ollut näin väsynyt M:n aikana kertaakaan. Olin toki kirjoittanut olevani väsynyt, mutta silloin sainkin levätä lähes niin paljon kuin halusin. Eihän minulla ollut hoidettavana kuin koti ja koirat. Aika kultaa toki muistot... 

Nyt puolestaan meidän kaksvee imee kaiken virran minusta. Olen kolmen kuukauden ajan mennyt nukkumaan joka yö viimeistään kahdeksalta. Niinä päivinä kun olen ollut kahdestaan M:n kanssa, olen nukahtanut pojan viereen laittaessani hänet nukkumaan. Niinä päivinä puolestaan kun mies on ollut kotona, olen saattanut mennä nukkumaan jo seitsemältä. Välillä jopa kuudelta. Tähän tietenkin vaikuttaa se, että herään jo 5.25, mutta raskausväsymys sekä se, että M tulee lähes joka yö sänkyymme nukkumaan ovat omiaan lisäämään väsymystä. (Ja asiaa ei myöskään auta se, että vaikka M nukahtaa heti viereemme (toisin kun jos hänet palauttaa omaan sänkyynsä), hän on levoton nukkuja ja itse herään jokaiseen liikahdukseen.)

Ensimmäinen kolmannes on siis sujunut aika samaan tyyliin kuin kolme vuotta sitten. Olosuhteet hieman erilaiset, minkä uskoisin vaikuttavan paljonkin raskauden tuntemuksiin. Yksi asia, mistä olen ihan valtavan onnellinen on se, että tässä raskaudessa ei ole tullut kertaakaan vuotoa. M:n raskaudessa minullahan oli heti varhaisultran jälkeen kirkasta vuotoa, mikä ei onneksi merkannut mitään ja keskemenneessä oli rusehtavaa vuotoa, minkä jälkeen paljastui keskenmeno. Olen siis voinut olla kohtalaisen luottavaisin mielin. Aika on myös mennyt paljon, paljon nopeammin kuin ensimmäisessä raskaudessa. Onneksi, sillä nuo raskauden ensimmäiset viikot kuluvat hyvin hitaasti kaikkine pelkoineen ja epävarmuuksineen.

Huomenna alkaa 15. raskausviikko, palailen myöhemmin toisen kolmanneksen alun kuulumisten kera :)

Mukavaa viikonalkua!

Kaksi alkuraskautta, onni ja suru

Kun marraskuun alussa tein positiivisen raskaustestin, olimme ihan valtavan onnellisia. Ajatukset kääntyivät heti seuraavaan kesään ja mahdolliseen uuteen arkeemme kahden lapsen kanssa. Toisaalta olimme myös peloissamme. Mitä jos kaikki ei menisikään hyvin?

Tällaiset ajatukset ovat luonnollisia raskauden aikana. Eiköhän jokainen vanhempi ole jossain vaiheessa pohtinut, mitä kaikkea saattaa tapahtua. Meillä oli tähän kuitenkin painava syy. Keväällä, aikalailla vuosi sitten, sain keskenmenon. 

Tästä se kaikki alkoi keväällä. Testiin tuli haamuplussa dpo10 ja viivat vahvistuivat hienosti.

Silloinkin olin tehnyt positiivisen raskaustestin ja kaikki vaikutti menevän ihan hyvin. Halusin kuitenkin silloin (kuten M:n raskaudessakin), käydä varhaisultrassa. Varasin ultra-ajan niin, että viikkoja oli kasassa 7+0. Ultraan menin jännittäen, mutta luottavaisella mielellä. Miksi kaikki ei olisi hyvin? 

Heti kun lääkäri alkoi ultraamaan, tuli alkio ja syke näkyviin. Kuitenkin hetken päästä lääkäri kysyi uudestaan, mitä olinkaan laskenut alkion kooksi. Hän sanoi alkion vastaavan vain 6+2 viikkoja. Sovimme että tulisin viikon päästä uudelleen, jolloin näkyisi onko kyseessä vain mittavirhe, vai onko alkion kasvussa jotain hämminkiä. Olin järkyttynyt ja kauhuissani, mutta vielä toiveikas. Olihan syke näkynyt ja koko heitti vain muutaman päivän.

Keväällä varhaisultrassa, syke näkyi, mutta alkio oli liian pieni.

Vain päivä ennen seuraavaa ultraa huomasin töissä ollessani rusehtavaa vuotoa. Ihan vähän vain, mutta vuotoa silti. Olin jostain syystä ihan varma, että raskaus on mennyt tai menossa kesken. Äidin vaistoa? Soitin heti lääkäriin ja varasin samalle päivälle ultra-ajan. Olin jo pyytänyt että äitini hakisi M:n päiväkodista (mies oli töissä) ja varautuisi pitämään poikaa iltaan, jos tulisi huonoja uutisia. 

Kun istuin lääkärin eteen, kerroin kyyneleet silmissä uskovani että vauvani on kuollut. Lääkäri oli vähäsananinen, mutta empaattinen. Kai hänkin aisti ettei kaikki ollut kunnossa, kun kuuli edellisen ultran tiedot. Ultratessa sykettä ei löytynyt enää. Alkio vastasi vain viikkoja 6+5 (tuolloin olisi pitänyt olla 7+6). Alkio oli siis kuollut vain muutaman päivä edellisen ultran jälkeen. Saimme synnäriltä ajan viikon päähän, jolloin ultrattiin vielä kerran ja todettiin sama kuin aiemminkin: alkio on kuollut, mutta ei tullut itsenäisesti ulos. Keskeytynyt keskenmeno. Tyhjennykseen sain tabletit kotiin ja kaikki sujui kuten pitikin. 

Keväinen suru oli meile iso pala, jonka jälkeen päätimme hengähtää. Aloin hakemaan uusia töitä ja siirsimme ajatuksemme pois toisesta lapsesta. Kaipuu ei toki kadonnut minnekään. Kun vihdoin syksyllä raskauduin uudestaan, olimme luonnollisesti valtavan onnellisia, mutta peloissamme. Todennäköisyydet olivat toki puolellamme, mutta kokemus jätti arvet. Tässä raskaudessa suuri pelko kesti varhaisultraan saakka. 

Plussasin 9.11.2016 <3 (kun Trump valittiin presidentiksi)

Varhaisultrassa kävimme, kun viikkoja oli kasassa noin 7-8. Tällä kertaa en ollut laskenut tarkkaa hedelmöitymispäivää ja kiertoni oli muutenkin epäsäännöllinen. Ultrassa pikkuinen oli 8+2, eli isompi kuin ajattelin. Ja näimme jopa käsien ja jalkojen alut <3 Ultran jälkeen huokaisimme helpotuksesta ja osasin vähän relata ja luottaa raskauden jatkumiseen. Lasketuksi ajaksi kirjattiin 18.7.2017.

Pieni rakkaamme rv8+2, 7.12.2016 <3 

Palailen myöhemmin kirjoittamaan vähän alkuraskauden oireista ja miten raskaus on edennyt verrattuna M:n raskauteen. Vatsakuvia en tule ottamaan kuin satunnaisesti, tähän mennessä olen saanut yhden kunnollisen otettua, heh. Väsymys ja pimeys tekee tehtävänsä. 

Mukavaa päivää kaikille! Oli ihana nähdä että täällä käy vielä lukijoita!

Yllätys!

Hei taas, pitkästä aikaa! Tuntuupa hyvältä taas kirjoittaa tänne.

Kaikenlaista on tapahtunut sitten viime kerran kun kirjoitin, tai paremminkin sitten viime syksyn. Uusi työpaikka ja työmatkat muuttivat perheemme arkea. Sain tietää tulevani ensimmäistä kertaa tädiksi keväällä <3 M on kehittynyt hurjaa vauhtia ja hänestä onkin tullut todella omatoiminen, osaava ja puhelias leikki-ikäinen. Arjestamme tuli helppoa, mutta kiireistä. Unikin on alkanut maistua pojalle, vaikka tuleekin viereemme lähes joka yö.

Mutta asia, minkä takia tulin nyt tänne kirjoittamaan. Asia, joka on todella muuttanut arkeamme. Ja tulee muuttamaan vielä enemmän tulevaisuudessa. Me odotamme.

Me odotamme kesävauvaa. Tarkemmin sanottuna heinävauvaa. Hellevauvaa. Pientä pikkusisarusta.

Olemme ihan haltioissamme. Meille tulee vauva! Meidän ihanasta esikoisestamme tulee isoveli! Olen palanut halusta kirjoittaa tästä siitä asti, kun testiin pärähti kaksi viivaa. Ajatuksia on ollut niin paljon, että pakahduttaa. Nyt on kuitenkin vihdoin se hetki, että uskallan tämän julkisesti kertoa. Sillä ensimmäinen kolmannes on onnellisesti takanapäin ja saimme hyviä uutisia ultraäänitutkimuksesta.

Ne, jotka ovat seuranneet matkaamme edellisestä blogista saakka tietävät miten rakastin kirjoittaa raskausajasta. Purkaa tuntoja ja pitää päiväkirjaa oireista, raskauden etenemisestä ja mahan kasvamisesta. Näin jälkeenpäin olen ollut ihan valtavan onnellinen siitä, että pidin tuohon aikaan blogia. Nyt olen lukenut vanhoja kirjoituksiani kuin raamattua. Miten se meni silloin? Olinko yhtä turvonnut tuolloin?  Toisin sanoen, palan halusta kirjata tämänkin raskauden tuntoja ylös.

Tervetuloa siis seuraamaan odotustamme!